Ennen aamunsarastusta olen poissa

Ihminen masennuksen keskellä

Vuonna 2019 julkaisin Instagram-tililleni sarjan valokuvia, joiden teemana oli masennus. Sairastin masennusta vielä tuolloin, kunnes parannuin pitkään jatkuneesta sairaudesta vuoden 2020 keväällä. Kuvien kuvasarjan nimenä toimi Ennen aamunsarastusta olen poissa (EAOP).

Tahdoin puhua aiheesta, koska mielestäni siitä vaiettiin liikaa. Halusin näyttää kuvien ja tekstien avulla, miltä masennu tuntuu. Tämä projekti auttoi myös minua kannattelemaan arjen keskellä. Sain jopa uusia ystäviä tämän projektin myötä, sekä paljon kiitosta, että puhuin asiasta ääneen.

Tekstit ovat kirjoitettu masentuneen minun näkökulmasta. Nyt minulla on kuitenkin kaikki hyvin, elämä on onnellisempaa kuin koskaan.

Mieli pettää joskus ja se on ihan okei. Muistetaan olla toistemme tukena.

Lääkitys, jos toinenkin

Mielialalääkitys tuntuu kahlitsevan minut siihen perkeleen sairauteen. Päänsärkylääkkeitä, mielialalääkkeitä, kolmea erilaista ja vahvaa melatoniinia. Pilleriä toisen perään, tuntuu, että pääni muuttuu pian tohjoksi. Vieroitusoireita, pahoinvointia. Loppuuko tämä koskaan?

Joka aamu lääke muistuttaa minua mieleni synkkyydestä. Itsensä tuntee niin heikoksi, ei edes kykene pitämään itsestään huolta.

Sotamaalaus

Elämä masennuksen kanssa on joka päiväistä taistelua. Pääsenkö tänään sängystä ylös, onko minulla edes halua? Saanko paniikki- tai ahdistuskohtauksen, jos menen kouluun tai huomaakohan kaverit minun taas olleen itsetuhoinen? Näenkö koskaan enää yhtään onnellista päivää?

Masennus on pään sisällä riehuva helvetti. Se tuntuu tappavan kaiken, niin elämänilon kuin surun. Kun ei edes pysty itkemään. Tämän helvetin pysähdyttyessä, jää vain loputon musta-aukko. Pää ei enää tavoita vilahdustakaan valosta tai tulevasta.

Oliko päämääräni tässä, kuolla masennukseen?

Tiedän ettei päämääräni ole tässä. On pakko jaksaa, en voi luovuttaa vaikka pää tuntuu räjähtävän. On maalattava sotamaalaus kasvoilleni, josko joskus tavoittaisin vielä onnellisuuden.

Alaston lapsi

Maailma oli hiljaisempi kuin koskaan, kun istuin pellon laidalla. Lapsen itku kaikui sisälläni. Kukaan ei ollut kuulemassa, kun kyynelten valtameri tanssi alastoman lapsen poskilla. Se pauhasi kovempaa kuin koko maapallon meret yhteensä. Pauhu oli kuitenkin hiljaista lapsen itkun rinnalla. 

Koko elämäni vihan kuori oli suojannut haurauteni. Kivikova kuori ei päästänyt läpi yhtäkään anteeksiantoa, toivon pilkahdusta tai apua ojentavaa kättä. Se vihan kuori halkesi siinä hetkessä, kun nostin katseeni kohti taivaan vaaleanpunaisia pilviä. Annoin kyyneleen tulla.

Kyynel putosi maahan saakka. Ajattelin kyyneleeni synnyttävän toiselle puolelle maailmaa maanjäristyksen, sillä se oli niin voimakas. Se halkaisi vihan loputtoman kuoren. Sain hetken olla hauras, sillä yksikään ääni ei tavoittanut herkkää lastani, joka itki tuskan kyyneleitä.

Pahan päivän lintu

Sen sijaan, että olisin taakka, voisin olla taivaan lintu. Liitelisin ympäriinsä, saisin olla se, mitä aina olisin halunnut olla. Pieni ja kaunis, niin viaton. En olisi enää roska ja arvoton tässä typerässä maailmassa.

Näen itseni vain taakkana muille ihmisille. Miksi minulla olisi enää tarve elää, kun en kykene mihinkään? Kaikilla olisi helpompaa, kun ei tarvitsisi kuunnella minua, eikä kenenkään tarvitsisi pelätä puolestani. Miksi en ansaitse kuolemaa, olen kuitenkin vain pahan päivän lintu.

Huuto hiljaisuudelle

Hei, kuuletko minua? On paha olla. Auta, pyydän.

Oli vaikea puhua. En ymmärtänyt, miksi mieleni oli niin musta. En osannut sanoa kellekkään, että on paha olla. Pääni sisällä asuva mörkö normalisoi sen kaiken itsensä hakkaamisen ja satuttamisen. Ajattelin, etten voinut olla sairas.

Mutta olin väärässä. Se valtava huuto ja metakka, joka sijaitsi käsivarsillani ja reisilläni, huusi apua hiljaisuuteen.

Jollakulla oli aikaa pysähtyä pauhuavassa maailmassa ja kysyä, onko kaikki okei. Huuto lakkasi.

Vahva ja kaunis

Masennus on toisaalta tosi inspiroiva. Sen aiheuttama valtava kärsimys laittaa ajattelemaan.

Kun masennuksen kanssa oppi elämään, pystyi itsestään ajattelemaan edes sanan verran positiivista. Sen matkan ajan, jonka olen kulkenut masennuksen kanssa, opetin itselleni kaksi sanaa; vahva ja kaunis.

Päätös jatkaa elämää luovuttamisen sijaan on merkki vahvuudesta. Vaikeina aikoina sanon aina itselleni

Olet vahva ja kaunis, ansaitsen elää tämän elämän

Vain pinttymiä menneisyydessä

Kun on paha olla, tekisi mieli polttaa kaikki onnea sisältävät kuvat seinältä. Tekisi mieli saksia ne riekaleiksi ja korvata ne huonoilla muistoilla. Kaikki se iloisuus, onni, sekä nauru satuttaa, kun ei pysty hymyn häivähdystäkään näkemään omilla kasvoilla päivittäin.

Maksaisin mitä vain, jos saisin viettää yhdenkin onnellisen ja nauruntäytteisen muiston uudelleen. Maksaisin mitä vain, jos saisin masennuksen pois elämästäni.

Ikiuni

Äiti, minun täytyy jatkaa, 

Joku kutsuu kulkemaan.

Täytyy taittaa taival matkaa,

vaikken tietä tunnekaan.

Siellä missä toisiansa

aallot vievät tansseihin,

siellä, veden loiskinassa,

siellä olen minäkin.

Siellä, missä korkealla

siintää pilvi sulavin,

siellä, sinipilven alla,

siellä olen minäkin”

Anna-Mari Kaskinen

Vain hiljaisuus jäljellä

Hei ystävä, muistatko, kun keväisin lämpö suuteli hymyileviä poskiamme?
Muistatko, kun kirmasimme kesälomalle ja kohti uusia seikkailuja?
Muistatko, kun syksyn keräsimme sieniä ja ihmettelimme niitä? 
Muistatko vielä sen talven, jolloin laskimme pulkalla takapihallanne ja nauroimme niin, että vatsaan sattui? 
Muistatko sen kevään, kun olin yhtäkkiä poissa? 
Aurinko ei enää suudellut poskiamme, emme laskeneet mäkeä tai kuvanneet typeriä sketsejämme. Olit ilman minua, sillä olin poissa. Olin lopettanut yhteisen harrastuksemme, en jaksanut tulla pelaamaan sunnuntai-iltaisin ristiseiskaa kanssanne, enkä jaksanut laitaa viestiä. 
Olin silloin sängyn pohjalla, tai pellolla yksin kuljeskelemassa, sillä oli niin tyhjä olo, en halunnut järkyttää tunteettomuudellani ja viiltoisin käsin. 
Olin kuin perhonen, haurain siivin kivisessä maailmassa. Siivissäni oli raskasta soraa, en jaksanut kannatella. En lentänyt sinä keväänä luoksesi.

Kuollut, kuolleempi, kuollein

Makaan maassa. Selkäpiitäni kiirii kylmä aalto. Lumi tipahtelee maahan rauhallisesti. Tähtitaivas sykkii kasvojeni yllä.

Kuolisimpa tähän paikkaan. Jäisi vain muisto olemassaolostani, ei sen enempää, sillä se riittäisi. Viereeni käpertyisi masennukseni, ruma musta olento. Sen valtava voima kuivuisi kasaan, maatuisi maahan pois täältä.

Tuntui, että luotin liikaa peilikuvaani; uskoin sen sanoman ja lensin sen suuntaan. Se oli kohtaloni.

Pysähtynyt sydän

Tuntuu kuin olisi vain kuori jäljellä. Jos joku löisi vasaralla rintaani, kuori menisi rikki ja sen alta löytyisi jäätynyt sydän. Sydän ja järki eivät tunne enää mitään. Millään ei ole väliä.  

Millaista elämää se tämä on? Olen kuin kuollut, tunteeton ja kylmä. Olen sulkenut silmäni elämältä, enkä niitä saa auki enää.

Ei vika ole sinussa
Jos viha löytyy minusta
Se on minussa
Jokin minussa hengittää

Marko Annala

Asennetta, perkele!

Haistatin masennukselle pitkät. En ikimaailmassa olisi uskonut, että joku päivä näkisin onnellisuutta. Elämä näköjään tuo ja vie, nyt ollaan sitten tässä.

Terapeuttini sanoi muutama viikko sitten, että olen parantunut masennuksesta kokonaan ja että olen päässyt remissioon. Elämä tuntuu tosi oudolta, en ole ikinä tavannut itseäni tällaisena, iloisena ja onnellisena. Tuntuu kuin olisin ensimmäistä kertaa elämässäni siivet selässä ja jalat maassa valmiina kohtaamaan elämän aallot. Tuntuu kuin olisin ensimmäistä kertaa elossa.

Elämässä on vihdoin asennetta! Elämä, täältä tullaan!

Henkilökohtainen helvetti

Kuulut Helvettiin, olet Saatanan tytär. Pahuuden perikuva ja maallistuma, oikea irvikuva. Olet kuin teuras; verinen, tunnoton ja kuollut. Et enää liikahda.

Veressäsi kiehuu Baphometin perintö. Olet sarvipää, liian voimakas käsiteltäväksi. Tuhoat rakkauden, tuot kylmyyden mukanasi.

Silmäsi ovat ommeltu, et näe valoa liekkien keskeltä. Helvetti on kotisi, olet vain kuoleman lähettiläs.

Olet vain tappaja.

Itket verisiä kyyneleitä, et tahtonut syntyä tällaiseksi, pahuuden perikuvaksi.

Olet lohduton.

Et mahda mitään pahuudellesi